Kolme myyttiä ikääntymisestä ja ikääntyneiden palveluista

Olemme törmänneet lehtikirjoituksissa ja tuttavien kommenteissa ajatuksiin ja väitteisiin ikääntyneiden palveluista ja ikääntymisestä. Alla pohdintaa siitä, miltä nämä väitteet näyttävät meille, jotka teemme työtä ikääntyneiden ja muistisairaiden parissa.

Väite 1: 'Ikääntyneet eivät saa palveluita'

On totta, että myös ikääntyneille tarkoitettujen palveluiden saannin myöntämisen perusteet ovat muuttuneet hyvinvointialueen aloitettua. Myöntämisen perusteet ovat olleet erilaisia eri kunnissa, nyt niitä on yhdenmukaistettu. Tämä on vaikuttanut niin, että joissakin Keski-Suomen kunnissa palveluita ei saa samoihin asioihin kuin ennen.

Kuitenkin on hyvä muistaa ja arvostaa sitä, että Suomessa vanhukset eivät kerjää kadunkulmissa. Suomessa ei myöskään olla palaamassa vuotta 1970 edeltäneeseen aikaan, jolloin laki vaati omaisia huolehtimaan ikääntyneistä perheenjäsenistään täysin itse.

Millä tavalla lasi on puoliksi täysi? Sillä tavoin, että palvelut ovat edelleen moninaisia, suurta työntekijämäärää työllistäviä ja hyvin monella tavalla ikääntyneiden elämänlaatua ja turvallisuutta parantavia. 

Hyvinvointialueen huolipuhelimen kautta kuka tahansa voi tuoda esiin huoltaan ikääntyneen henkilön tilanteesta. Velvollisuutemme on aina reagoida huoleen ja käynnistää palvelutarpeen arvio tavalla tai toisella. Arvio voidaan suppeimmillaan tehdä puhelinsoitolla asiakkaalle tai laajimmillaan sopimalla palvelutarpeen arviotapaaminen asiakkaan kotona. 

Jos asiakkaan toimintakyky on heikentynyt niin, että hän tarvitsee apua peseytymisessä, pukeutumisessa, ravitsemuksen toteuttamisessa, lääkityksen toteuttamisessa tai turvallisuuden parantamisessa, voidaan aloittaa kotihoito. Kotihoidon ohella voidaan tarpeen mukaan tueksi tarjota lisäksi kuntouttavaa päivätoimintaryhmää tai etäpäivätoimintaa tabletin avulla, lääkeautomaattia, ateriapalvelua, kauppapalvelua tai sairaanhoitajan kotikäyntejä. 

Mikäli asiakas tarvitsee apua esimerkiksi kaltoinkohtelun tai ylivelkaantumisen vuoksi tai hänen itsemääräämisoikeuttaan täytyy tarkastella tarkemmin, hän voi saada myös sosiaalityöntekijän tapaamisia. Lisäksi voidaan järjestää muun muassa tapaamisia vapaaehtoisen kanssa, luoda yhteyttä diakoniaan, auttaa varaamaan lääkärille aikaa ja tarvittaessa saattaa taksiin tai läheiselle terveysasemalle, ja paljon, paljon muutakin kunkin tarpeen mukaan.

Heitteille ei jätetä edes sitä, jonka sairauden laatu on sellainen, että hän kovistelee kotihoidon työntekijöille ja kieltäytyy avusta. Jos meille jää huoli asiakkaan pärjäämisestä kotona, tarjoamme apua uudestaan – saatamme jopa tyrkyttää kotihoidon apua. Kustannuksia pelkäävälle kerromme, että kotihoidon maksu määräytyy tulojen mukaan, ja jos menoja tulee hetkittäin enemmän, maksua voidaan alentaa. Riippuvuussairauksiin tarjotaan avuksi mielenterveys- ja päihdetyön palveluita. Tarjotaan vielä toisenkin kerran, ehkä jos asiakas olisikin jo asiaa uudestaan miettinyt.

Väite 2: 'Ympärivuorokautiseen asumispalveluun ei pääse'

On totta, että osa ympärivuorokautisen asumispalvelun hakemuksista hylätään. Noin kymmenen prosenttia hakemuksista saa kielteisen päätöksen. Silloin nähdään, että asiakkaan toimintakyky ei vielä ole sellainen, että hän tarvitsisi huolenpitoa ja hoivaa 24 tuntia vuorokaudessa. Jos asiakkaalle tehdään kielteinen päätös, hänen turvallista asumistaan kotona tuetaan muilla palveluilla. Tilanne myös arvioidaan uudelleen, jos asiakkaan terveydentila tai olosuhteet muuttuvat.

Suurelle osalle hakijoista ympärivuorokautinen asumispalvelupaikka kuitenkin myönnetään. Silloin on käyty läpi kaikki keinot, joilla kotona asumista on voitu tukea ja todettu, että kotihoidon avut eivät enää asiakkaalle riitä. 

Me sosiaalityöntekijät emme paljoakaan tiedä niistä ikäihmisistä, jotka selviytyvät pienellä, kotihoidolta tai läheisiltä saadulla päivittäisellä avulla, ja joilla ikääntyminen tapahtuu ilman suurempia vastoinkäymisiä. Meidän asiakkaitamme ovat he, joille ikääntymiseen liittyy moniulotteisia pulmia. Yksi niistä voi olla ristiriita asiakkaan edun ja omaisen mielipiteen välillä.

Joskus asiakkaan omaiset eivät halua asiakasta ympärivuorokautiseen hoitoon siitä huolimatta, että asiakas tätä palvelua tarvitsee. Tilanne voi joskus vaatia pitkiä keskusteluja omaisten kanssa, jos palvelutarpeen arviossa on todettu ympärivuorokautisen asumispalvelun tarve, mutta omaiset ovat asiasta eri mieltä. Tilanne on hankala, jos asiakas ei itse pysty enää mielipidettään ilmaisemaan, eikä hänellä ole laajennettua edunvalvontaa tai hoitotahtoa ilmaistuna.

Ratkaisevaa kuitenkin on, että asiakkaan omaisella ei ole oikeutta estää asiakasta saamasta palvelua, jota asiakas tarvitsee. Voimme tehdä myönteisen asumispalvelupäätöksen myös vastoin asiakkaan omaisen tahtoa.

Jos taas asiakas itse ei halua lähteä pois kotoaan, kunnioitamme tätä tahtoa mahdollisimman pitkään ja järjestämme tukea kotiin mahdollisimman paljon. Jos lisäkäynneilläkään ei voida turvallisuutta parantaa, hänelle pyritään selventämään palveluasumisen hyviä puolia kaikkien ympärillä työskentelevien työntekijöiden voimin. Jos asiakas on kykenevä oman mielipiteensä ilmaisemaan ja valintansa seurauksen ymmärtämään, asiakkaan oma tahto on ratkaiseva. Pelkäämme pahinta ja toivomme parasta. Joskus on riskeistä huolimatta inhimillisintä, että asiakas saa elämänsä viimeiset ajat kotona omassa ympäristössään.

Väite 3: 'Vanheneminen on ahdistavaa ja ikävää. Jos saan muistisairauden, minun olisi parasta kuolla nopeasti.'

Vanhuus ei merkitse välttämättä sairastumista tai raihnaisuutta. Keski-Suomessa elää tällä hetkellä 69 100 henkilöä, jotka ovat täyttäneet 65 vuotta. Heistä suurin osa, yli 67 000, ei tarvitse yhteiskunnan järjestämiä ikääntyneiden palveluita. Jopa osa yli 90-vuotiaista on nykyään hyvinkin hyvävointisia: osallistuvat läheistensä arkeen, harrastavat, elävät omannäköistä elämäänsä.

Muistisairaskin saattaa voida hyvin, kun hänen ympäristönsä tuottaa turvallisuutta ja positiivisia elämyksiä, eikä sairaus sinänsä ei enää aiheuta ahdistusta. Yhteyden muistisairaaseen voi saada esimerkiksi musiikin avulla - joskus puhekyvytön muistisairas vanhus on puhjennut lauluun, kun hänelle on soitettu tuttua kappaletta. Kyky tuntea läheiset ihmiset ja reagoida lämpöön ja hellyyteen säilyy usein viimeisinä asioina, vaikka muut kyvyt olisivat jo hävinneet.

Tuokiokuva eräältä elokuiselta kotikäynniltä on jäänyt mieleeni:

Tulemme taloon, jossa iäkäs mies on laittanut tuvan uuniin makaronilaatikon kypsymään. Koti on siisti ja kaunis, sisustettu yhteisiltä matkoilta tuoduilla tuliaisilla, kudotuilla tekstiileillä, lasten ja lastenlasten valokuvilla. Pihalla notkuvat satoaan omenapuut ja viinimarjapensaat, naapuri on käynyt nurmet leikkaamassa. 

Mies kertoo, että vaimo nukkuu vielä ja kertoo, että he pärjäävät kyllä, vaikka vaimon muistisairaus on edennyt pitkälle ja vaikka joillakin on ollut huolta heidän selviytymisestään. Mies kertoo, että vähemmän tulee enää liikuttua kodin ulkopuolella, mutta ei sitä kaipaakaan, perusasiat riittävät. 

Tapaamisen lopulla mies miettii, että hän ei varmaan osaa ollenkaan nukkua sitten, kun vaimo ei enää nuku hänen vierellään. Silloin kuuluu makuuhuoneesta ääntä, herttainen kiharapäinen mummu on noussut sängystä. Sanat ovat hukassa, mutta hymy valaisee huoneen. Puoliso tulee heti auttamaan häntä WC-käynnille kädestä tukien.

Mies kertoo, että he ovat huomanneet, että puoliso pystyy kävelemään lyhyen matkan ilman rollaattoriakin, kun puolisoa vain otetaan kädestä kiinni ja kuljetaan rinnalla.

Arja Liinamaa, sosiaalityöntekijä
ikääntyneiden asiakasohjaus, Keski-Suomen hyvinvointialue